Joulunrauhaako?

Tämä joulu on ollut erilainen, tavallaan, tavallaan taas ei. joka toinen joulu on menty pohjoiseen ja joka toinen taas oltu kotona. Tää joulu on omalla tavallaan niin erilainen henkisesti, etten tiedä oikein sanojakaan siihen toisinaan.
     Muistan ne joulut, kun olin lapsi. Odotin niin innolla aina joulupukkia, että hyvä kun pysyin nahoissani.. Parhaiten jääny mieleen muistoista ne hetket, kun paketteja on avattu ja sieltä löyty n. 1kg paperipäällisiä karkkeja(eritoten KisKis ja jääkarhukarkit ;) niitä illalla popsiessa ja leffoja(vhs) kattellen mitä lahjaksi oli saatu. Muistan niin valokuvana hetken, kun makaan lattialla patjalla peiton alla karkkipaperit vieressä ja tuijotan Tyttö ja Villihanhet-leffaa. Niin no tarkistin et vuosi oli -96, eli 18 vuotta sitten. Siitä on ihan törkeen pitkä aika. Tässä kohtaa on kai pakko myöntää jo etten oo mikään pieni tyttö enää. Mä voisin antaa mitä vaan et saisin ees jonkun hetken takas sitä mitä oli tuolloin. ja ne monet muutkin ihanat hetket kun olin alle 10 vuotias. Meillä oli perhe koossa, oli äiti, isä, siskot ja niitten silloiset miehet(eräs on edelleen ;)
     Oma henkilökohtainen joulun merkitys sai vuonna 2002 kolauksen. Siitä lähtien joulu on ollu arkipyhät missä muutkin. Voiko niinkin pieni asia, kuin oman äidin tekemä riisipuuro, joka jäi sinä aattoaamuna saamatta, pilata seuraavan 12 vuoden joulun merkityksen? oma lyhyt ja ytimekäs vastaus on, KYLLÄ.Vuodesta 2002 en yksinkertasesti oo jaksanu sitä ressiä jne minkä väki saa siivouksesta ja kaikesta maailman ruuista jne. Mulle riittäis se helkutin riisipuuro ja sopivan mehevä kinkku sinapilla. Niin no ja maksalaatikko. Se vuosi anto sen merkin mulle, ettei äiti ja isä ole joka joulu valmistamassa sitä riisipuuroo tai kinkkua mulle. sen joulun he viettivät thaikkulassa. Joulut sen jälkeen, on menny siinä kun kattellu sisarusten muksujen ilotessa lahjoistaan, olihan itelläkin mukavaa, muttase perhekeskeinen joulu oli vaan menettäny merkityksensä. Jos kysyttäis äkkiä, mitä tapahtunu esim. jouluna 2007, en rehellisesti sanottuna osaa sanoo, ellen ala kaiveleen jotain kuvia jostain esille, jos niitä on edes.
     Nyt sitten joulut, nää perhejutut on muuttunu neljä vuotta sitten. Ei ole enää mua tai meitä kahta, vaan on me. Isolla ME, minä, mies, kaksi tyttöä,yksi poika ja kolme koiraa. Meitä on kaikkiaan kahdeksan. Jo pelkästään lasten takia tehdään joulua, ostetaan lahjoja, koitetaan koristaa taloa sen näköiseksi, että on jotain erilaista tiedossa. Ite tosin vasta harjottelen, oon harjotellu nyt sen neljä vuotta. vuosia onneksi on edessä, ainakin toivottavasti. Ehkä mustakin löytyy se "joulunhenki" joka innostuu siivoon ja puunaan paikat kuntoon ja tekee jouluruokia. Ehkä. Aika näyttää.
     Noh, jouluhan on perhejuhla, mun perheeseen kuuluu eittämättä myös koirat. Musta on julmaa, ettei koirat saa olla paikalla, kun lahjoja jaetaan, menneessäkin elämässä koira oli aina paikalla ja etunenässä vahtimassa, että saa pukilta pakettinsa ja saa repiä sen auki. Se riemu mikä siitä synty oli aivan mahtavaa. Nyt koen jonkinasteista syyllisyyttä siitä ettei koirat saa olla mukana. Ai miksikö? noh, periaatteet on periaatteita. Toki toisinaan on väkee niin paljon että kolme koiraa siihen vielä antaa sopan kypsymiseen ylikeittymisen. Mun on paha mieli siitä, etten saa jakaa tätä hetkee myös näiden karvalasten kanssa. Nekin on mun perhettä.Toisaalta nehän on vaan koiria?! No on, ne on vaan koiria, mutta tunteet ne on niilläkin. Ja uskon syvästi siihen, että ne aistii mun olemuksessa kaiken sen pahanmielen,surullisuuden niitä kattoessa.
     Mutta miksi, miksi tämä joulu poikkeaa kaikesta muusta ihan liikaa? helppoon kysymykseen on liiankin helppo vastata. Mulla ei ole enää isää, ei oo mun äidillä aviomiestä, ei mun siskoilla isää. Ei ole meidän sisarusten miehillä appiukkoa, ja mikä tärkeintä meidän lapsilla ei ole sitä Vaaria. Käydessäni edellisen kerran(hautajaisten jälkeen) psykologilla, siellä sanottiin, että on tulossa kurjia perhejuhlia. Isänpäivä ja joulu. Isänpäivä meni sumussa koiranäyttelyssä(hyvä niin) vaikkakin tämä aika oli sitten poissa lapsilta ja niiden isältä. Ja nyt sitten joulu. Koko tän loppuvuoden oon miettiny ja muistellut menneitä. Joulua en päässy yksinkertasesti pakoon, vaikka mieli teki painua jonnekin kivenkoloon. Se hetki, kun saatiin syötyä, lähettiin hautausmaalle viemään kynttilää, laukas tunteet pintaan. Ei se hetki kun siellä oltiin, vaan se kävely takas autolle. Se tunne oli jäätävä. Siitä lähti sitten tunteiden vuoristorata eteneen ja mittaa tällä radalla on liikaa. Hetkittäin on hyvä olla, hetkittäin ja vähä enemmän todella paha olla, surullinen olo..Itkettää ja tekis mieli kadota. Painaa pää käsiin ja itkee, huutaa, raivota. Miksi!? se kysymys soi edelleen päässä. Miksi iskä lähti ja jätti meijät tänne.Miksi se ei oo täällä ja kato, kun kuopuksen, iltatähden lapset kasvaa?! tai kuinka me onnistutaan ja toisaalta taas epäonnistutaan.Tää rata on lohduton. Sitä ei pysty ymmärtämään kukaan sellainen, joka ei tätä ole kokenut. Ei tätä osaa edes selittää. Meistä jokainen käsittelee surun eri tavalla, mulle ilmeisesti on jääny päälle kiukku ja tiuskinta. Jos jokin ei mee putkeen, hermostun, vaikka tiedän sen olevan turhaa. En yksinkertasesti hallitse itseäni. Yhen asian tiedän, kotio päästessä soitan työterveyteen ja varaan psykologille ajan. Mun on pakko, tai mun nuppi räjähtää. Mä haluan olla rehellinen ja kertoo asiasta. Mulla on kuitenkin perhe,jota en todellakaan halua menettää. Mä teen kaikkeni et saan pääni selväksi kaikesta tästä lähiajan tapahtumista.
     Joulunrauhaako, otsikko oli sitä mitä se oli. Nyt on hetki omaa rauhaa, toisaalta en haluais mut toisaalta taas haluaisin. Saan itkee, kyyneleet valuu silmäkulmista, saan niiskuttaa kenenkään kuulematta sitä. Ainoastaan koirat seurana, ja nekin kuorsaa jaloissa. Staffi 7kk katto mua autossa surullisin silmin, ihan kun kysyäkseen et "mikä sulla on, voinko jotenkin auttaa?" Ilmeikäs koira ja niin nuori..Toisinaan olis mukava, kun koiratkin osais puhua..Ne osais kertoo mitä tekisin tai edes vaan lohduttaa. Ninja tuo vanhin koira(russeli) on seurannu mua likimain 8.5vuotta ja niin monet kyyneleet sekin on nuollu mun poskilta. Sympatiat niillä on kohdillaan, jos kellään muulla ei olis. Mut mä oon täällä lapsia varten ja mun miestä, tästä on taas hyvä nousta ylöspäin. Tsempata, vaikkakin sit ammattiapua hakien. En mä halua minnekään hullujen huoneelle joutua näitten ajatusten takia tai ylipäänsä. Mä tiedän et tästä noustaan, mutta se vaatii ihan älyttömästi aikaa, sitä aikaa joka tuntuu nykyään lentävän..Tähän on ehkä hyvä lopettaa, johan tässä tulikin purettua sekasin kaikennäköstä ilman päätä ja häntää.

Terveiset sinne taivaaseen: Iskälle <3


"Lensit tähtiin valos nähtiin eikä nähty oo kirkkaampaa ilon toisit jos täällä viel oisit mut jatkamme nyt sun unelmaa tuulet vinkuu kuin sisään hinkuu ehkä sinä mua kutsut vaan voimas tunnen ja surunkin kun en mä päässyt kanssas enää kulkemaan terveiset sinne taivaaseen juhlitaan sua taas uudelleen eikä unohtaa saa koskaan rakkaitaan terveiset sinne taivaaseen tunnemme sua niin kaivanneen yhtä taivas ja maa sut vielä nähdä saan kuljet siellä kai onnen tiellä jäivät muistot mulle ikuiset ne mua kantaa luo taivaanrantaa siksi kuollutkaan koskaan et terveiset sinne taivaaseen juhlitaan sua taas uudelleen eikä unohtaa saa koskaan rakkaitaan terveiset sinne taivaaseen tunnemme sua niin kaivanneen yhtä taivas ja maa sut vielä nähdä saan on iltarukoukset viimeiset luetut kun enkelit saapuu ne mustiin puetut nään en elämästä luovu vähästä en viereltäs lakkaa eksymästä mä jään terveiset sinne taivaaseen juhlitaan sua taas uudelleen eikä unohtaa saa koskaan rakkaitaan terveiset sinne taivaaseen tunnemme sua niin kaivanneen yhtä taivas ja maa sut vielä nähdä saan"